Ihmiset ovat kuin pelikortteja, niitä on erilaisia. Ehkä ihmisistä löytyisi neljä eri maata, kuten korteissakin, mutta millä kriteereillä ihmiset luokiteltaisiin? Tekevät, miettivät, haaveilevat, suunnittelijat? Tai voimakkaat, alistuvat, myötäilevät ja vastarintama? Niin, ja sitten on ne muutamat erilaiset, jokerit.

Jokerit ovat erilaisia, ja niitä on harvemmassa. Vähän niin kuin sielunkumppanit, joiden elämä loksahtaa täydellisesti paikalleen, koska he ovat niin samanlaisia.

Joillakin ihmisillä käy tuuri, he löytävät sielunkumppaninsa. Jotkut taas saattavat luulla – joskus useamminkin –, että löysi jokerinsa, mutta myöhemmin huomaa olevansa erilainen.

Onko ihmisillä arvot, kuten korteillakin? Ja jos on, kuka määrittää ne? Ovatko ihmiset todella samanarvoisia, kuten joka paikassa toitotetaan? Vai opastavatko ne ihmisiä löytämään kumppaninsa? Mutta tarvitseeko ihminen rinnalleen samaa maata, vai samaa arvoa? Tuleeko siitä mitään, jos vastarinta yrittää elää voimakkaan seurassa? Onnistuisiko se, vai olisiko se sama, kuin yrittäisi pakottaa kahta eri napa magneettia yhteen? Olisiko siitä hyötyä, vai olisiko se yhtä tyhjän kanssa?

Minkälaista olisi elämä oman jokerinsa kanssa? Joka olisi täydellisen samanlainen, joka ymmärtäisi, kuuntelisi, lohduttaisi, piristäisi ja halaisi silloin kun sitä kaipaisi. Veikkaisin, että ainakin alussa se olisi ihanaa, kaikkihan olisi niin täydellistä ja ihanaa, mistään ei tulisi riitaa. En tiedä millaista se on, joten en voi sanoa, olisiko se loppujen lopuksi niin ihanaa.

Ehkä tasa-arvo liittyykin korttien kääntöpuoleen, siihen, joka on kaikissa samanlainen. Ehkä kaikki olisivat jokereita kaikkien kanssa, jos kukaan ei katsoisi ihmiset pintaa syvemmälle. Tarvitsi ihminen sitten saman arvoisen tai samaan maahan kuuluvan ihmisen, uskoisin, että suurin osa tekee sen saman virheen; kuvittelee, että on löytänyt jokerinsa katsoessaan vain ihmisen ulkokuorta. Ehkä tässä vain on sama ongelma kuin ensisilmäyksellä rakastumisessa: en usko siihen. Mielestäni niin voi ihastua, vaikkapa mielipiteisiin tai ulkonäköön. Ja vaikka joku joskus uskoisi ihmisten olevan tismalleen samanlaisia, se ei ole niin. Ihmiset eivät ole älypelin puupalikoita, jotka loksahtavat paikoilleen, kun laittaa ne tismalleen oikein.

Ja vaikkei ihmisillä ja korteilla olisi todellisuudessa paskankaan vertaa yhteistä, niillä on mielestäni yksi yhteinen piirre; haavoittuminen. Kuinka monella tapaa voitkaan tuhota kortin, sehän on vain pahvia. Voit repiä, leikata, taittaa, silputa.. Jos sinulla on riittävästi voimaa, sietokykyä ja aseita, voit tehdä saman ihmiselle.

Tiedän, että teksti menee päällekkäin monessakin kohtaa ja ettei sen ulkoasu ole täydellinen, enkä oikeastaan tiedä mitä tällä edes yritän sanoa. Minulla vain sattui olemaan pelikortit ja lehtiö vieressäni..

Olen iso kuin valas ja läskit löllyvät jokaisella askeleella. Joka ilta lupaan itselleni, että nyt huomenna se alkaa, huomenna aloitan kunnon laihduttamisen. Kuitenkin ajattelen, että en jaksa vielä, huomenna sitten. Ja sitten syön. Ahdan sisääni kaikkea mahdollista, leipää, pipareita, tonnikalaa, kahvia, mitä tahansa, mitä löydän.  Se on kuvottavaa ja rasva tirskuu minusta.

Rakastan lukea muiden tekstejä laihuudesta, siitä kuinka se voi tappaa ja silti haluan pyrkiä samaan. Yritän sitä kerta toisensa jälkeen ja aina kaadun kuraiseen lätäkköön, tietäen, että epäonnistuin taas. Aina minä nousen ylös ja yritän uudelleen, aina vain. Tahdon olla kevyt ja hento, kuin tuulen henkäys. Kaunis, kauniimpi kuin muut. Jotta olisin kaunis, minun täytyy olla laiha. Ilman laihuutta olen kuin kala kuivalla maalla.

 

En ole koskaan saavuttanut sitä, täydellistä kauneutta. Tiedän, etten saavutakkaan, mutta yirtän silti. Jos olisin laiha, ei kenelläkään olisi oikeutta katsoa minua inhoten, katsoa lihavuuttani inhoten. Minun on pakko, taas kerran, yrittää. Jos juoksen tarpeeksi, minusta tulee kaunis. Jos en syö, minusta tulee kaunis. Jos yhdistän nämä, minusta voi tulla kauniimpi kuin kenestäkään.

 

Pelkään, että kaadun taas kuraiseen lätäkköön, mutta otan sen riskin ja yritän taas.

Vatsaani koskee. Vedän käteni ympärilleni ja yritän saada kivun pois miettimällä muuta. Se koskee enemmän kuin mikään, en pysty hengittää. Makaan kylmällä puulattialla ja käännyn kyljelleni. Vatsaani kouraisee ja henkäisen terävästi kahvilta tuoksuvaa ilmaa. Minua huimaa ja kaikki, pieninkin liikkuminen sattuu. Niin paikallaankin oleminen, mutta liikkuminen enemmän.

Ajantajuni on kadonnut. Vihdoin, ehkä monen tunnikin jälkeen saan kammettua itseni ylös lattialta ja raahauduttua keittiöön. Kivun alkaessa olin laittanut kahvin valumaan, mutta nyt kahvin haistaa vanhaksi. Saan juuri ja juuri kahvin kuppiin ja maidon jääkaapista, kun jokin rutistaa vatsaani kasaan. Tärisevin käsin kaadan maidon kuppiin ja muutama tippa valuu pitkin kupin reunoja tehden pöytään kupin pohjan kokoisen renkaan.

Juotuani monta kuppia vanhaa kahvia, kipuni alkaa heikottaa ja voin istua suorassa. Olen helpottunut ja kaataessani viimeiset kahvin pisarat kurkkuuni, nojaan pääni laatikostaan. Suupieleni kaartuvat hymyyn ja nousen ylös lattialta. Sen pidemmälle en ikinä päässyt. Ehkä se onkin korvien välissä. Psyykkinen oireeni, johon ainut lääke on kahvi.

It is tired so that I would not have any more the strength to rise from a warm bed to cold and grey morning. But still I hit my alarm clock every morning quiet and rise up. I neither would manage any more nor know why I make it but still make it.

Shit.

Leijun, enkä saa mistän otetta. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, liian nopeasti, eikä minulle jää mitään.
   
Tunnen olevani yksin ja avaan silmäni nähdäkseni muita ihmisiä. Pimeys ympäröi minua, en näe mitään. Täällä on liian pimeää, jotta voisin elää täällä. En pääse pois. Kuolenko minä?
   
Tömähdän johonkin, mutten vieläkään näe. Olenko sokea? Yritän pitää jostain kiinni, vaikken saakaan mistään otetta. Alan lipua kauemmas ja liian pian sormeni irtoavat rosoisesta pinnasta. Leijun taas, liian kauan, liian pitkän matkan. En pysähdy mihinkään, en saa mistään kiinni.
   
Olen yksin liian suuressa ja pimeässä maailmassa. Tai missä sitten olenkaan.