Musta tuntuu, kuin mä olisin pelkkä laatikko. Tyhjä laatikko. Kukaan ei oo mun laatikossa mun kanssa, vaan mä oon yksin. Mä oon iso, mutta laatikko on niin iso, että oon vaan yks kärpäsenpaska siinä laatikossa.

Mä en saa mitään aikaseks ja mä juoksen. Mä juoksen pakoon, enkä ees tiedä mitä. Mä vaan haluun kauas pois, ettei kukaan voi enää satuttaa mua. Mut se ei oo mahollista. Aina joku satuttaa mua. Jos ei muut, ni mä itse.

Mä juoksen, mut laatikon reunat tulee vastaan. Mä vaihdan suuntaa ja juoksen taas. Mä juoksen ja juoksen, mut seinä tulee taas eteen. Mikä vittu tää laatikko on? Mä en pääse pois, mut mä haluun pois. Pois pois pois.

Mä suljen mun silmät ja katon mustia silmäluomiani. Kaikki alkaa pyöriä. Mä avaan mun silmät ja katon ympärilleni. Kaikki on ihan niinku ku äskenkin. Kaikki pyörii. Mä suljen taas mun silmät, mut kaikki pyörii silti.

Muhun sattuu. Sattuu hengittää ja sattuu elää. Kaikki satuttaa ja haluun pois. Mä kuolen kuitenkin. Kaikki kuolee. Ja muhun sattuu.

Mä oon onnellinen. Hetken verran. Mut sitte muhun sattuu taas. Mä en haluu olla onnellinen, koska kun mä oon onnellinen, muhun sattuu vaan enemmän pudotessa alas. Ja sitten mä oon taas pohjalla. Yksin. pimeässä.

Mä en haluu enää kipua. Mä tunnen jo niin paljon tuskaa, etten haluu enää. Haluun olla onnellinen koko ajan. En vaan hetkeä. Vaan aina. Mut kukaan ei pelasta mua ja mä hukun. Mä hukun kipuun. Ja mä en halua sitä enää.

Mun laatikko täyttää suolasella vedellä. Mun kyynelillä. Ja mä haluan pois. Mut mä en pääse pois ja mä itken taas. Mä itken ja suolaveden pinta nousee. Kohta mulla ei oo enää tilaa hengittää ja mä hukun. Yksin. Pimeässä.

Ja muhun sattuu.