Vatsaani koskee. Vedän käteni ympärilleni ja yritän saada kivun pois miettimällä muuta. Se koskee enemmän kuin mikään, en pysty hengittää. Makaan kylmällä puulattialla ja käännyn kyljelleni. Vatsaani kouraisee ja henkäisen terävästi kahvilta tuoksuvaa ilmaa. Minua huimaa ja kaikki, pieninkin liikkuminen sattuu. Niin paikallaankin oleminen, mutta liikkuminen enemmän.

Ajantajuni on kadonnut. Vihdoin, ehkä monen tunnikin jälkeen saan kammettua itseni ylös lattialta ja raahauduttua keittiöön. Kivun alkaessa olin laittanut kahvin valumaan, mutta nyt kahvin haistaa vanhaksi. Saan juuri ja juuri kahvin kuppiin ja maidon jääkaapista, kun jokin rutistaa vatsaani kasaan. Tärisevin käsin kaadan maidon kuppiin ja muutama tippa valuu pitkin kupin reunoja tehden pöytään kupin pohjan kokoisen renkaan.

Juotuani monta kuppia vanhaa kahvia, kipuni alkaa heikottaa ja voin istua suorassa. Olen helpottunut ja kaataessani viimeiset kahvin pisarat kurkkuuni, nojaan pääni laatikostaan. Suupieleni kaartuvat hymyyn ja nousen ylös lattialta. Sen pidemmälle en ikinä päässyt. Ehkä se onkin korvien välissä. Psyykkinen oireeni, johon ainut lääke on kahvi.