Hän tukee, kun on vaikeaa. Hän kannustaa, kun sitä kaipaa. Ja hän lohduttaa, kun makaan murtuneena maassa.

Hänelle voi kertoa. Kaiken. Vaikken kertoisi, hän sanoo, että kerron jos haluan. Hän tukee. Hän on hän. Ja minä tarvitsen häntä. Koska olen säälittävä, enkä pärjää yksin. Minua haittaa, etten pärjää yksin, mutta minusta on ihanaa, kun on joku, joka välittää.

Minä tarvitsen häntä. Toivon, että hän tarvitsisi minua, mutta tuskinpa. Eihän se ikinä niin ole. Muilla on ne, joista välittää ja joita tarvitsee. Heillä se on molemminpuoleista.

En tahdo kiintyä ihmisiin, koska en halua olla säälittävä. En halua olla säälittävä paska, joka vain roikkuu muiden perässä. Haluan olla rohkea ja itsenäinen.

Hän kertoo minulle, että kaikki on ihan hyvin. Ja vaikka tiedän, että hän valehtelee sanoessaan minua laihaksi ja kauniiksi, olen sillä hetkellä niin onnellinen, että voisin itkeä. Onnesta. Kirjoitan hänelle, että hän on aina laihempi ja kauniimpi kuin minä, ja jankutamme sitä niin kauan, kunnes toinen on hiljaa. Silloin me molemmat tiedämme, että minä olen se rumempi ja lihavampi.

Hän on pelastusrengas. Hän pelastaa minut tuskan valtamerestä ja olen luulen olevani siitä ikuisesti onnellinen. Mutten voi sanoa sitä, koska huonoina päivinä tulee hetki, jolloin toivon ettei hän olisi pelastanut minua. Niinä hetkinä toivon, ettei olisi pelastanut minua. Että minä olisin hukkunut tuskaan, enkä olisi enää tässä. Ettei olisi ketään yhtä säälittävää kuin minä nyt. Minä olisin poissa.

Hän on ystävä.